Paasausta teknologiasta ja sen nostattamasta vihasta tarinoiden yhteydessä.

Edellisessä tekstissä paneuduin enemmän tai vähemmän järkevästi ja hyvin tai hyvin huonosti jäsennellyn tekstin avuin pelejä luultavasti aina piinaavaan ilmiöön:  supertahdilla vanhentuvaan tekniikkaan. 

Peleissä kulminoituu parhaimmalla mahdollisella tavalla kaikki eri luovantaiteen muodot. Olen ollut pitkään sitä mieltä, ja tiedän monien muidenkin olevan asiasta samaa mieltä. Missään muussa taiteenlajissa ei yhdisty samalla tavalla kuvataide/kuvallinen kerronta, musiikki/äänitaide, käsikirjoittamisen eri taidelajit ja niin edelleen. Siinä missä kenties elokuva on lähimpänä tälläistä taideiden pyhää liittoutumaa (heti pelien jälkeen) siitä tietenkin puuttuu katsojan oma osallistuminen. 

On sanottu: asia, esine, objekti on taidetta siinä vaiheessa kun se herättää katsojassaan jonkilaisen reaktion. Mikä olisikaan parempi jos reaktion lisäksi voit myös itse vaikuttaa omalla reaktiollasi siihen mitä teoksessa tapahtuu? (enkä tällä nyt mitenkään halua dissata elokuvia. On mielestäni erittäin tärkeää pystyä myös pelkästään seuraamaan valmiiksi rakennettuja tarinoita, ilman että itse tarvitsee pistää tikkua ristiin)

En oikeastaan tiedä miten äskeiset pari kappaletta liittyy aiheeseen josta aioin kirjoittaa. Tälläistä sattuu kun kirjoittelee siitä mikä päähän juolahtaa. Siirrynpä takaisin aiheeseeni - tekniikan vanhentumiseen:

(tässä vaiheessa on syytä varautua hyvinkin kärjistettyyn tekstiin, lähinnä idean esille saamiseksi)

Siinä missä peleissä minua joskus risoo vanhentuminen (yksinkertaistettuna: hyvä peli 5 vuoden päästä näyttää perseeltä ja kenties tuntuukin siltä) on tämä osittain totta myös elokuvissa. Tunnen ihmisiä joille mustavalkoisen elokuvan katsominen on pahinta mitä joutuu ikinä tekemään. En ehkä henk. koht. allekirjoita, mutta pystyn yskän ymmärtämään. 

Olen viime aikoina koittanut panostaa kirjojen lukemiseen. Ja olen huomaavinani yhteyden elokuvien ja pelien ongelmasta. Tämä myös välittyy jossakin määrin musiikkiin ja kenties sarjakuviinkin. Sarjakuvissa vanhenee piirrostyyli (makuasia), musiikissa äänenlaatu/äänitystekniikka, elokuvissa kuvanlaatu ja äänitekniikka, peleissä varmaankin kaikki tämä. Kirjoissa? Mikä kirjoissa vanhenee? Oikeastaan ainut mikä näissä vanhenee on kirjoitusasu/tyyli. 

Mutta kirjoissa puuttuu tämä audiovisuaalinen puoli täysin, ja tämän lukija korvaa omilla aivoillaan ja mielikuvituksella. Tällöin tämä ei periaatteessa pääse vanhenemaan (kenties lukija kärsii jonkinlaisesta psykologisesta ongelmasta), eikä tarina periaatteessa kärsi ollenkaan teknisistä ongelmista. 

Elokuvien keräilyssä itseäni häiritsee suuresti tekniikan vanhentuvuus. Haalin kasaan mittavan kokoelman blurayta ja 20 vuoden päästä minulla on hyllyn täydeltä "liian huonolla, silmiä koskevalla resoluutiolla varustettua paskaa". En kyllä osaa kuvitella edes miltä näyttää fullHD:ta parempi resoluutio, sillä en ole sitä vielä edes nähnyt, enkä oikeastaan usko että se häviää resoluutio stantardina kovinkaan nopeasti. Niin kait ajateltiin DVD:stäkin aikoinaan. 

Ja siinä missä kirjatkin deterioituu fyysisesti, se joidenkin mielestä nostaa kirjan näennäistä arvoa. Ajan patinoittama ja naarmuuntunut DVD-levy? Viskaat sen luultavasti roskakoriin. 

Olen miettinyt kirjojen keräilyä. Suurin ongelma on siinä etten tiedä tarpeeksi hyviä kirjoja, tai lähteitä hyvien kirjojen löytämiseen. Tämä nyt tietenkin on ratkaistavissa oleva asia. Plus elokuvien paras puoli on niiden kesto. Järjettömän hienon tarinan pystyy kertomaan lyhyempäänkin aikaan kuin puolitoistatuntiseen. Huonon elokuvan katselu nipistää tärkeästä elinajasta hyvin pienen palasen. 

Paskan kirjan lukemiseen saattaa uhrautua viikko tai kaksi. Päätetään sekava ja aiheesta toiseen ponnahtelkeva teksti hilpeään kuusisanaiseen novelliin (jonka tarina ei ota minkäänlaista hittiä siitä, että se on vanha kuin olut ja taikina), jonka lukemiseen kuluu korkeintaan minuutti:

For sale: baby shoes, never worn

- krediitit tipahtaa usein Hemingwaylle

Lukemissani Noituri-kirjoissa teksti on paikoitellen vanhentuneen kuuloista, ja kyllähän se välillä nyppii. Ei kuitenkaan niin paljon kuin subHD-dvd:n katsominen tai frameratehelvetissä palavan pelin pelaaminen. 

Aika kultaa muistot, tekninen rappeutuminen vituttaa.

Joidenkin asioiden on parempi pysyä pelkkinä muistoina. 

Aivoni höyryävät innosta odotellessaan tulevaa Witcher peliä. Hype ei ole vielä täysin ottanut haltuun arkeni jokaista minuuttia, ja hyvä niin. Kuitenkin tunnen sen, jo kasvavan. Lievittääkseni tätä hieman yli kolmea viikkoa vielä kestävää odottelua ajattelin että Noituri-kirjojen lukemisen lisäksi voisin pelailla edellisen pelin lävitse. Aikaisemmin olen pelannut tämän jo kertaalleen. 

Witcher 2 - hashahshshssin of kings ei ole mielestäni vain yksi viime sukupolven parhaimpia pelejä, vaan yksi parhaista peleistä joiden parissa olen persettäni kuluttanut. Aikoinaan lähinnä Call of Dutyjen singleplayereitä ja ns. tauhkepelejä pelatessani oli Witcher 2 täysin uudenlaista ja erilaista shittiä. Enää ei riittänyt näennäisen passiivininen peukkujen heiluttelu ja putkesta toiseen juokseminen. Vastassa oli suuria hirviöitä ja kuolema korjasi verkkaiseen tahtiin nyypän mukaansa. (Vaikkei Witcher varsinaisesti ole ns. "hurrddcore/vaikea peli" oli se sitä itselleni) 

Parhaimpana muistona pelistä jäi mieleen, miten joskus jopa pienempiä ja merkityksettömämpiä vihulaisiakin vastaan joutui miettimään alkeellisia taktiikoita, jotta kahakasta selviäisi kuluttamatta kaikkia potioneja ja selviäisi kenties kulman takaa vaanivasta seuraavasta kohtaamisesta. 

Lisäksi pelin alkutaipaleella kohdattava, siltaansa laiminlyövä peikko jäi muistoihini pysyvästi. Kyseessä oli bossitaistelu jonka pystyi todellakin skippaamaan pelkällä puheella - eikä tämä jäänyt pelkän markkinointipuheen tasolle. Plus taustalla vaikutti moraalisia kysymyksiä ja kirjoissakin usein esiintyvä teema ihmisyyden omasta hirviömäisyydestä jne. oli vahvasti läsnä. 

Pelistä löytyi myös Mass Effectien tapaan runsaasti keskutelua, ja jopa omilla valinnoilla oli selkeä vaikutus - jos ei välttämättä pelin loppuun, niin ainakin koko keskivaiheen kappale oli täysin erilainen riippuen yhdestä tärkeästä valinnasta. Tämä valinta houkuttelikin omalla tavallaan minua takaisin pelin pariin. Halusin nähdä mitä seikkailussa tapahtuisi jos lähtisinkin toisen jannun kainaloon, poiketen tietenkin ekalla pelikerralla tehdystä päätöksestä. 

Noh, tässä vaiheessa pääseekin itse aiheeseen. Muistelin että peli näyttäisi jokseenkin hyvältä graafisesti. Paskalta se näyttää. Okei, välillä peli näyttää ihmeen hyvältä ollakseen niinkin vanha kuin se on. (2011, konsoliversio 2012) On runsasta lehvästöä ja semipitkää piirtoetäisyyttä, ihmisillä on hampaat ja silmäluomet. Mutta ei hyvä syvä helvetti tuota pelin teknistä puolta. Vaikka peli toimiikin hyvillä osa-alueillaan loistavasti, on sen vanhentuneet osat niin luotaan työntäviä kuin vain voi olla.

Screen tearing on ilmeisesti ollut varsin ookoo vika konsolipelillä viimesukupolvella. Niinku mitä vittua. Olen suht varma siitä, että jos peli tulisi tälläisessä kuosissa nykypäivänä markkinoille, olisi syytä kaivaa kattilat päänsuojaksi tulevalta paskamyrskyltä. 

Ruudut repeilee kuin puutteessa olevan huoran mekot selibaattileirillä. On kaksi teknistä paskuutta joita en vaan jaksa kovin pitkää katella. Framerate dropit ja screen tearingit. Noituri kakkosen frame ratet on ruudun repeilyn lisäksi ihan jotain muuta kuin tasaista hölkkää. Välillä peli tuntuu pyörivän jossain 30 yläpuolella, eikä siinä mitään. Mutta välillä koko häppä laskee sinne kahdenkympin hujakoille. Frameraten vaihtelu on aivan liian silmiinpistävä. Jos pelin ruudunpäivitys lukitaan esimerkiksi 25:een, on tämä mielestäni parempi vaihtoehto kuin se, että se heittelee aivan minne sattuu. Se että se ikinä vaihtuu, on mielestäni pahempi vaihtoehto kuin se että se on alhainen, mutta siedettävä, jatkuvasti. Huomion arvoista on myös, että pelin äänimiksaus on aivan jäätävä.  Heput huutelevat toisilleen tynnyreistä ja äänityksessä on kaiketi käytetty perunoita. Hyvää päivää.

Mutta niin. Aika kultasi muistot, ei teknisiä paskuuksia muista enää vuosien päästä, päähän jää vain mielikuva loistavasti kerrotusta tarinasta ja mielenkiintoisista hahmoista. Peli on aivan jäätävä kokemus, kun on tottunut jo uudemman sukupolven, yllättävän tasaisiin, teknisiisin kokonaisuuksiin. Pelasin peliä nyt tällä kertaa noin viitisen tuntia, juosten sitä easyllä läpi, tavoitteena pelata peli tarinan takia. 

Pääsin prologin ja tutoriaalin läpi. Päätin lopettaa hyvän sään aikana, ja tyydyn lukemaan kirjoja, ja katson varmaan jonkun youtube koosteen pelin tarinasta nopsaan ennen kolmosen pariin hyppäämistä. Jääköön peli vieläkin muistoihini yhtenä aikansa mahtavimmista peleistä.

Tälläisten seikkojen takia kannatan vahvasti laadukkaasti toteutettuja remasterpelejä. Pääsee kokemaan hienot seikkailut uudelleen, ilman kaiken maailman teknisiä ongelmia. Vaikka juonet ja gameplay ja tarinat olisivat AAA-luokkaa, pystyy vanhentunut tekninen toteutus todellakin tuhoamaan paljon. Tosin remasteritkin vanhenevat taas uudelleen muutaman vuoden sisällä. Kenties seuraavan sukupolven menestyshitti on remastereiden remasterit. Onhan näitä kait jo nytkin nähty. 

Joskus jopa tuntuu että vanhat kunnon klassikot toimivat nykypäivänäkin juuri siksi, että niissä ei aikanaan ollut paljon muuta kuin tiukkaa gameplayta. Ilman 3d:tä ja edes pyrkimistä photorealismiin ei peli tunnu vanhenevan niin brutaalilla tavalla kuin uudemmat pelit. Toisaalta vanhat klassikot eivät kenties muille kuin nostalgikoille tarjoa mitään?

Ongelma ei olisi näin kiperä jos pelaisin pc:llä. Pelin parissa vietetyt tuskaiset hetket saivat minut jopa pohtimaan 360:n myymistä tai rosikseen viskaamista. Pystynköhän ikinä enään palaaman kyseisen konsolin pelien pariin. hyhhyh