Teeppä ite #02: Tietsikka timppa juo limppaa!

kasasin tässä tietokoneeni, omin pienin kätösin. Jei! 

Projekti sai syntynsä oikeastaan jo siinä vaiheessa kun vanha kompuutterin paskani alkoi puksuttaa viimeisillä voimillaan. Windows jumittaa, bluescreen vilahtaa ja muutenkin kaikki on kuraisaa. Esim. Youtube videot saivat tietskaritimpan kusemaan housuun ja koneen tuulettimet huutamaan hoosiannaa. Oli aika säästää roposet kasaksi ja pistää uusi kone tilaukseen.

Koska raha ei kuitenkaan kasva puissa, pihistelevä sieluni koki kovia. Päädyin lopulta ratkaisuun, jossa itse tekisin kaiken minkä vain pystyn ja säästän täten suuret määrät euroja. Esimerkiksi pari konepuljua kiskuroi älyttömän suuria hintoja jopa winkkarin asennuksesta - pöyristyttävää (olenhan alan ammattilainen, ja asentanut enemmän windowseja kuin muistini antaa ymmärtää).

Hiki otsalla tutkailin osia, kyselin ystäviltä neuvoja, varmistelin yhteensopivuuksia (oikeastaan nakkasin yhteensopivuudella vesilintua, pidin vain huolta että prossun kanta sopii emolevyyni - en oikeastaan tiedä onko muuta yhteensopivuusasiaa edes otettava huomioon. Powerin riittävän väännön lisäksi) ja päädyin tilaamaan osia lopulta kolmesta eri liikkeestä. Alkuperäinen, 700 euron budjettini pysyi koneen osien kannalta aisoissa, kunnes huomasin että oma winkkari versioni oli kyyläpaska ja tarvitsin uuden. Pam, 100 e lisää! Onneksi palkka virtasi tasaisesti, ja sain windowsinkin tilailtua.

Osien odottelu oli yhtä tuskaa. Kuten sanoin, tilasin osani kolmesta eri liikkeestä; Jimm's, CDON.com ja tietokonekauppa.fi. Viimeisin kolmesta oli minulle entuudestaan tuntematon, ja sivu vaikutti hieman kämäiseltä. Kuitenkin sain osien tilauspuljujen kanssa venkslaamisella hintaa alaspäin 100 euroa. Mielestäni kannattava diili. Osia jouduin odottelemaan kyllä tietokonekaupasta pitkän tovin (noin 1 vko, reilusti alle kaupan ilmoittaman arvioajan 5/5) joka vaikutti erityisen pitkältä koska kaupassa ei ollut mieltäni tyydyttävää "tilauksen seuranta ominaisuutta". Muista liikkeistä osat saapuivat perille muutamassa päivässä. 

Osien viimein saavuttua oli aika pistää hihat heilumaan. Tätä oli odotettu. Omasin entuudestaan hyvin pienet kasaustaidot, olin asennellut edelliseen koneeseeni uuden näyttiksen vuonna keppi, ja aikoinani datiskoulussa kurkistimme tietokoneen sisuksiin kerran tai kaksi(?). Kuumotus oli suuri.

Aloitin projektini kasaamalla kaikki osani ja työkaluni suhteellisen siistiin pinoon huoneen lattialle. Olin lukenut joltakin koneenkasaus-foorumi-sivulta että esimerkisi staattista sähköä tulisi välttää. Villapaidat, villasukat, pitkätvillakalsarit vittuun. Päätin kekkaloida pelkästään alushousuissani, siltä varalta ettei massiivinen pippelini jää esimerkiksi ruuvimeisselin ja emolevyn väliin. Myös maton asensin niin että hankauspintoja olisi mahdollisimman vähän. Itse osien paikalleen laittamisessa kestin noin 5 tuntia (venynyt aika koostui muutamasta pienestä omasta kujaamisesta) ja se sujui suhteellisen mutkattomasti:

koppa auki --> emolevy esille --> ohjekirja --> prossu esille --> ohjekirja --> prossu paikalleen, tuuletin paikalleen --> ram esille ja paikalleen --> emolevy kiinni koppaan --> ssd paikalleen --> poweri paikalleen --> johdot oikeisiin lokosiin (välihuomautuksena mainittakoon että koppavalinta osui nappiin; Fractal Designin kotelossa oli loistavat johtojen organisointi mahdollisuudet ja ilmavat tilat) --> kiintolevyt paikalleen --> näyttis esille --> ohjekirja --> näyttis paikalleen --> koppa kiinni --> virta päälle --> VALMIS?

Video summannee koko prosessin yksinkertaisuuden ja loistokkuuden. Lopun ongelmatilanteen ylitettyäni windows asentui alle varttituntiin ja kaikki näytti toimivan niinkuin pitikin. Hemmetti vieköön. Olin onnistunut toimissani. Hienoa!

EDITS NOTS: noin viikon konetta käyteltyäni totesin prossun mukana tulleen tuulettimen lärpäkkeen olevan susipaska kyntöperse. Paskiainen kerran jopa heilahti paikoiltaan ja piti ihmeellistä rutinaa välillä. Myös lämpötilat nousivat huomattavan korkeiksi. Uuden asentaminen oli yksinkertainen projekti ja nyt on lämmöt alhaiset ja äänet hiljaiset <3 (kuvassa näkyvään jöötimäiseen heatsinkkiin kiinnittyi vielä isokokoinen tuuletin)

Tulevaisuudenkin kannalta on mielestäni hyödyllistä hoitaa koko koneen kasaus itse. Jatkossa osat on helpompi päivitellä parempiin yksi kerrallaan eikä lasku otan sydämestä niin pahasti. 

Teeppä ite #01: Kämäpöytä

Miehen mitta on käsityötaidot. Hioessa omaa piplaa, on vaikea olla olematta kosketuksissa omaan miehiseen puoleensa.

Tänään tehdään pönttö. No ei vaineskaan. Tänään tehdään tulevalle tietokoneelle isompi pöydän tapainen rutjake. Ostaisin, jos olisi varaa, joten tässä ei ole kyse mistään miehistelystä (kokonaan) eikä siitä että nauttisin äärimmäisesti puukäsitöistä. Pohjustetaanpa syitä hieman.

Tilailin tässä uuden tietokoneen osat, tarkoituksena rakentaa koko paska alusta alkaen omin pikku kätösin. Koppa jota puuromasiinalle suositeltiin ja vaikutti muutenkin hyvältä, on huomattavan isokokoinen. Niin iso, ettei se mahdu nykyiseen työpöytääni mitenkään. Ei päälle, ei tietokoneelle tarkoitettuun slottiin, eikä pöydän viereen. Joten mitäs nyt? No hommataan isompi pöytä, mallia toimisto. Ongelma on että nämä supermiellyttävän kokoiset pöydänhirmut maksavat maltaita. Puhutaan sadoista euroista. No, ajattelin että kyllähän minä puusepän poikana nopeasti itse pyöräytän tarpeeksi ison pöydän. Kun teen sen itse, saan sen juuri niin sopivan kokoiseksi ja hyväksi kuin haluan. Niinhän sitä luulisi...

Vaihe #1. Hommataan vittu sitä puuta jostain.

Kävin haeskelemaan sopivan kokoista laudan pätkää internetin kautta. Koska olen kokematon moukka, en tiennyt mitään varsinaisia "miestenkauppoja" kuten Starkki yms. vaan googlailin pöytälevyjä hiki hatussa. Tällä tavalla eksyttiin esim. Ikeaan josta saisi ostettua valmiita ruuvirei'illä varustettuja pöytälevyjä. Ongelmana oli koko. Suurin pöydän pituus oli 180 cm, ja koska ainut sijoituspaikka tietskaripöydälle oli alkovi, pöytä tulisi vähintään puoliksi sänkyni päälle. Sängyn mitta on 120 cm, joten 180 cm pöydästä jäisi vain 60 cm tilaa siihen alueeseen jossa tietokonetta käytettäisiin (jos selityksestäni ei tajua hölkäsen pöläystä, alla oleva kuva vastannee kaikkeen).

Random shopittelu reissulla köyhien keskuudessa, eli Robin Hoodissa, silmääni osui lautalevy joka näytti mitoiltaan varsin messevältä. 200 cm x 60 cm.  Nyt tilaa jäisi 80 cm. Riittäkööt. Sen pidemmittä puhinoitta, levy nappautui kainaloon ja vaapuin menemään. Hikisen kotimatkan jälkeen minulla oli pala puuta. Homma edistyy.

Vaihe #2. Mistä jalat?

Yllättävän pitkän, mutta tylsän etsinnän jälkeen löysin sopivan pituiset pöydän jalat toiselta puolelta kaupunkia. Prismasta lähti mukaani 6 kpl rautaisia, 90 cm korkeita jalkoja (6 kpl koska pöydästä tulisi pitkä, ja mietin että painon olisi järkevä jakautua useamman jalan varaan. Jalkojen korkeus on huima koska tämän allehan on mahduttava nukkumaan). Nippusiteiden avulla pyöräilin kotiini, nippu jalkoja kainalossa. Seuraavaksi jaloille tulee porailla reiät, joista pultit ja mutterit sujahtavat helposti.

Vaihe #3. Pora laulaa ja otsa hikoaa.

Kyllä osaa huoneessa olla kuuma kun jotain tekee. Pora pureutuu pöydän pinnan läpi kuin voi, mutta hikipisaroiden pulppuamista ei voi estää. Taustalla soi tietenkin metalli ja miehekäs into täyttää sieluni. Oudolla tavalla tästä on vaikea olla pitämättä.

Vaihe #4. Pöydän pinnan tulee olla kaunis ja kuohkea - kuin naisen sileä peppu.

Reikien porailun jälkeen olisi tämä väliaikaiseksi kelpaava paska. Mutta koska pöydän tulee näyttää kenties hieman silmää miellyttävämmältä ja tuntua kohtalaiselta tassujeni alla, on pinta käsiteltävä.

Apuun rientää puun värjäävä petsi ja pinnan hunajaiseksi muodostava vaha. Nyt ollaan jännän äärellä. Koko pintaa tulee sutia hiomapaperilla sileämmäksi ja sen jälkeen pyyhkiä pölyt vittuun. Petsaus tapahtuu tämän jälkeen, ja haluamani väri syntyy yhdellä valelulla. Vaaleasta männystä muotoutuu ruskeampi paska.

Petsin kuivuttua hion pinnan uudelleen, ja heitän vahat päälle. Ai että. Vaha tuoksuu hyvältä. Haistelun ohella sudin pinnan läpikotaisin, annan kuivua muutaman tunnin ja hion hellästi uudelleen. Tätä toistan vielä kahdesti. Kuivuttuaan vaha toimii pintaa tasoittavana ja hieman suojaavana kerroksena. Luultavasti pöydän pinta on pilalla ensimmäisen viina-astian kaaduttua sen päälle. 

Vaihe #5. Kasataan koko höskä ja isketään paikalleen.

Pultit (jotka näköjään oli ripauksen turhan pitkiä) painetaan paikoilleen ja jalat mutteroidaan tiukasti kiinni. Pöytä on syntynyt!

Vaihe #6. Lopputulos on mitä on.

Noh. Juuh. Elikkäs. Ei tämä kait nyt mennyt ihan kuin remonttireiskaohjelmissa. Pöydästä tuli jokseenkin huteran oloinen - veikkaan että syynä on "jalkojen ristituen" puutos ja pitkät jalat yleensäkin. Ei hätä ole tämän näköinen. Voin halutessani ruuvailla pöydän löyhästi seinään kiinni esimerkiksi kulmaraudoilla joka ei ole iso homma. Suurempi huolen aihe on, kestääkö ohut pöytä tulevan tietokoneen painon. Se jää nähtäväksi.

EDIT NOTE: kun pöytään iski tarpeeksi painoa päälle ja tunki sen mahdollisimman tiiviisti seinää vasten siitä tuli varsin tukeva. Tietokoneen tuoma paino silti hieman kuumottelee. Myös tietokoneen sijoitus keskellä pöytää ei miellytä visuaalista silmääni. Loppukaneetissa mahdollinen ratkaisu tähän. 

Hintaa koko roskalle tuli karkeasti arvioiden 70-100 euroa. Olisi sen rahan voinut paremminkin käyttää, mutta olihan tämä ihan hauska projekti. Ja ensi kerralla, jos sellainen joskus tulee, osaan tehdä paremman. Pöydän pinnasta tuli kyl hemmetin hunajainen. 

Ajatuksena on ehostaa pöytää vielä erillisellä "kopilla" johon tuleva tietokone sijoitetaan. Koppi tulisi pöydän vierelle, oikealle puolelle. Johdot myös toivon saavani piiloon rakentelemalla jonkinlaisen johtokourun, tai ostamalla niitä sellaisia varsinaisia johtopiilojuttuja. 

Paasausta teknologiasta ja sen nostattamasta vihasta tarinoiden yhteydessä.

Edellisessä tekstissä paneuduin enemmän tai vähemmän järkevästi ja hyvin tai hyvin huonosti jäsennellyn tekstin avuin pelejä luultavasti aina piinaavaan ilmiöön:  supertahdilla vanhentuvaan tekniikkaan. 

Peleissä kulminoituu parhaimmalla mahdollisella tavalla kaikki eri luovantaiteen muodot. Olen ollut pitkään sitä mieltä, ja tiedän monien muidenkin olevan asiasta samaa mieltä. Missään muussa taiteenlajissa ei yhdisty samalla tavalla kuvataide/kuvallinen kerronta, musiikki/äänitaide, käsikirjoittamisen eri taidelajit ja niin edelleen. Siinä missä kenties elokuva on lähimpänä tälläistä taideiden pyhää liittoutumaa (heti pelien jälkeen) siitä tietenkin puuttuu katsojan oma osallistuminen. 

On sanottu: asia, esine, objekti on taidetta siinä vaiheessa kun se herättää katsojassaan jonkilaisen reaktion. Mikä olisikaan parempi jos reaktion lisäksi voit myös itse vaikuttaa omalla reaktiollasi siihen mitä teoksessa tapahtuu? (enkä tällä nyt mitenkään halua dissata elokuvia. On mielestäni erittäin tärkeää pystyä myös pelkästään seuraamaan valmiiksi rakennettuja tarinoita, ilman että itse tarvitsee pistää tikkua ristiin)

En oikeastaan tiedä miten äskeiset pari kappaletta liittyy aiheeseen josta aioin kirjoittaa. Tälläistä sattuu kun kirjoittelee siitä mikä päähän juolahtaa. Siirrynpä takaisin aiheeseeni - tekniikan vanhentumiseen:

(tässä vaiheessa on syytä varautua hyvinkin kärjistettyyn tekstiin, lähinnä idean esille saamiseksi)

Siinä missä peleissä minua joskus risoo vanhentuminen (yksinkertaistettuna: hyvä peli 5 vuoden päästä näyttää perseeltä ja kenties tuntuukin siltä) on tämä osittain totta myös elokuvissa. Tunnen ihmisiä joille mustavalkoisen elokuvan katsominen on pahinta mitä joutuu ikinä tekemään. En ehkä henk. koht. allekirjoita, mutta pystyn yskän ymmärtämään. 

Olen viime aikoina koittanut panostaa kirjojen lukemiseen. Ja olen huomaavinani yhteyden elokuvien ja pelien ongelmasta. Tämä myös välittyy jossakin määrin musiikkiin ja kenties sarjakuviinkin. Sarjakuvissa vanhenee piirrostyyli (makuasia), musiikissa äänenlaatu/äänitystekniikka, elokuvissa kuvanlaatu ja äänitekniikka, peleissä varmaankin kaikki tämä. Kirjoissa? Mikä kirjoissa vanhenee? Oikeastaan ainut mikä näissä vanhenee on kirjoitusasu/tyyli. 

Mutta kirjoissa puuttuu tämä audiovisuaalinen puoli täysin, ja tämän lukija korvaa omilla aivoillaan ja mielikuvituksella. Tällöin tämä ei periaatteessa pääse vanhenemaan (kenties lukija kärsii jonkinlaisesta psykologisesta ongelmasta), eikä tarina periaatteessa kärsi ollenkaan teknisistä ongelmista. 

Elokuvien keräilyssä itseäni häiritsee suuresti tekniikan vanhentuvuus. Haalin kasaan mittavan kokoelman blurayta ja 20 vuoden päästä minulla on hyllyn täydeltä "liian huonolla, silmiä koskevalla resoluutiolla varustettua paskaa". En kyllä osaa kuvitella edes miltä näyttää fullHD:ta parempi resoluutio, sillä en ole sitä vielä edes nähnyt, enkä oikeastaan usko että se häviää resoluutio stantardina kovinkaan nopeasti. Niin kait ajateltiin DVD:stäkin aikoinaan. 

Ja siinä missä kirjatkin deterioituu fyysisesti, se joidenkin mielestä nostaa kirjan näennäistä arvoa. Ajan patinoittama ja naarmuuntunut DVD-levy? Viskaat sen luultavasti roskakoriin. 

Olen miettinyt kirjojen keräilyä. Suurin ongelma on siinä etten tiedä tarpeeksi hyviä kirjoja, tai lähteitä hyvien kirjojen löytämiseen. Tämä nyt tietenkin on ratkaistavissa oleva asia. Plus elokuvien paras puoli on niiden kesto. Järjettömän hienon tarinan pystyy kertomaan lyhyempäänkin aikaan kuin puolitoistatuntiseen. Huonon elokuvan katselu nipistää tärkeästä elinajasta hyvin pienen palasen. 

Paskan kirjan lukemiseen saattaa uhrautua viikko tai kaksi. Päätetään sekava ja aiheesta toiseen ponnahtelkeva teksti hilpeään kuusisanaiseen novelliin (jonka tarina ei ota minkäänlaista hittiä siitä, että se on vanha kuin olut ja taikina), jonka lukemiseen kuluu korkeintaan minuutti:

For sale: baby shoes, never worn

- krediitit tipahtaa usein Hemingwaylle

Lukemissani Noituri-kirjoissa teksti on paikoitellen vanhentuneen kuuloista, ja kyllähän se välillä nyppii. Ei kuitenkaan niin paljon kuin subHD-dvd:n katsominen tai frameratehelvetissä palavan pelin pelaaminen. 

Aika kultaa muistot, tekninen rappeutuminen vituttaa.

Joidenkin asioiden on parempi pysyä pelkkinä muistoina. 

Aivoni höyryävät innosta odotellessaan tulevaa Witcher peliä. Hype ei ole vielä täysin ottanut haltuun arkeni jokaista minuuttia, ja hyvä niin. Kuitenkin tunnen sen, jo kasvavan. Lievittääkseni tätä hieman yli kolmea viikkoa vielä kestävää odottelua ajattelin että Noituri-kirjojen lukemisen lisäksi voisin pelailla edellisen pelin lävitse. Aikaisemmin olen pelannut tämän jo kertaalleen. 

Witcher 2 - hashahshshssin of kings ei ole mielestäni vain yksi viime sukupolven parhaimpia pelejä, vaan yksi parhaista peleistä joiden parissa olen persettäni kuluttanut. Aikoinaan lähinnä Call of Dutyjen singleplayereitä ja ns. tauhkepelejä pelatessani oli Witcher 2 täysin uudenlaista ja erilaista shittiä. Enää ei riittänyt näennäisen passiivininen peukkujen heiluttelu ja putkesta toiseen juokseminen. Vastassa oli suuria hirviöitä ja kuolema korjasi verkkaiseen tahtiin nyypän mukaansa. (Vaikkei Witcher varsinaisesti ole ns. "hurrddcore/vaikea peli" oli se sitä itselleni) 

Parhaimpana muistona pelistä jäi mieleen, miten joskus jopa pienempiä ja merkityksettömämpiä vihulaisiakin vastaan joutui miettimään alkeellisia taktiikoita, jotta kahakasta selviäisi kuluttamatta kaikkia potioneja ja selviäisi kenties kulman takaa vaanivasta seuraavasta kohtaamisesta. 

Lisäksi pelin alkutaipaleella kohdattava, siltaansa laiminlyövä peikko jäi muistoihini pysyvästi. Kyseessä oli bossitaistelu jonka pystyi todellakin skippaamaan pelkällä puheella - eikä tämä jäänyt pelkän markkinointipuheen tasolle. Plus taustalla vaikutti moraalisia kysymyksiä ja kirjoissakin usein esiintyvä teema ihmisyyden omasta hirviömäisyydestä jne. oli vahvasti läsnä. 

Pelistä löytyi myös Mass Effectien tapaan runsaasti keskutelua, ja jopa omilla valinnoilla oli selkeä vaikutus - jos ei välttämättä pelin loppuun, niin ainakin koko keskivaiheen kappale oli täysin erilainen riippuen yhdestä tärkeästä valinnasta. Tämä valinta houkuttelikin omalla tavallaan minua takaisin pelin pariin. Halusin nähdä mitä seikkailussa tapahtuisi jos lähtisinkin toisen jannun kainaloon, poiketen tietenkin ekalla pelikerralla tehdystä päätöksestä. 

Noh, tässä vaiheessa pääseekin itse aiheeseen. Muistelin että peli näyttäisi jokseenkin hyvältä graafisesti. Paskalta se näyttää. Okei, välillä peli näyttää ihmeen hyvältä ollakseen niinkin vanha kuin se on. (2011, konsoliversio 2012) On runsasta lehvästöä ja semipitkää piirtoetäisyyttä, ihmisillä on hampaat ja silmäluomet. Mutta ei hyvä syvä helvetti tuota pelin teknistä puolta. Vaikka peli toimiikin hyvillä osa-alueillaan loistavasti, on sen vanhentuneet osat niin luotaan työntäviä kuin vain voi olla.

Screen tearing on ilmeisesti ollut varsin ookoo vika konsolipelillä viimesukupolvella. Niinku mitä vittua. Olen suht varma siitä, että jos peli tulisi tälläisessä kuosissa nykypäivänä markkinoille, olisi syytä kaivaa kattilat päänsuojaksi tulevalta paskamyrskyltä. 

Ruudut repeilee kuin puutteessa olevan huoran mekot selibaattileirillä. On kaksi teknistä paskuutta joita en vaan jaksa kovin pitkää katella. Framerate dropit ja screen tearingit. Noituri kakkosen frame ratet on ruudun repeilyn lisäksi ihan jotain muuta kuin tasaista hölkkää. Välillä peli tuntuu pyörivän jossain 30 yläpuolella, eikä siinä mitään. Mutta välillä koko häppä laskee sinne kahdenkympin hujakoille. Frameraten vaihtelu on aivan liian silmiinpistävä. Jos pelin ruudunpäivitys lukitaan esimerkiksi 25:een, on tämä mielestäni parempi vaihtoehto kuin se, että se heittelee aivan minne sattuu. Se että se ikinä vaihtuu, on mielestäni pahempi vaihtoehto kuin se että se on alhainen, mutta siedettävä, jatkuvasti. Huomion arvoista on myös, että pelin äänimiksaus on aivan jäätävä.  Heput huutelevat toisilleen tynnyreistä ja äänityksessä on kaiketi käytetty perunoita. Hyvää päivää.

Mutta niin. Aika kultasi muistot, ei teknisiä paskuuksia muista enää vuosien päästä, päähän jää vain mielikuva loistavasti kerrotusta tarinasta ja mielenkiintoisista hahmoista. Peli on aivan jäätävä kokemus, kun on tottunut jo uudemman sukupolven, yllättävän tasaisiin, teknisiisin kokonaisuuksiin. Pelasin peliä nyt tällä kertaa noin viitisen tuntia, juosten sitä easyllä läpi, tavoitteena pelata peli tarinan takia. 

Pääsin prologin ja tutoriaalin läpi. Päätin lopettaa hyvän sään aikana, ja tyydyn lukemaan kirjoja, ja katson varmaan jonkun youtube koosteen pelin tarinasta nopsaan ennen kolmosen pariin hyppäämistä. Jääköön peli vieläkin muistoihini yhtenä aikansa mahtavimmista peleistä.

Tälläisten seikkojen takia kannatan vahvasti laadukkaasti toteutettuja remasterpelejä. Pääsee kokemaan hienot seikkailut uudelleen, ilman kaiken maailman teknisiä ongelmia. Vaikka juonet ja gameplay ja tarinat olisivat AAA-luokkaa, pystyy vanhentunut tekninen toteutus todellakin tuhoamaan paljon. Tosin remasteritkin vanhenevat taas uudelleen muutaman vuoden sisällä. Kenties seuraavan sukupolven menestyshitti on remastereiden remasterit. Onhan näitä kait jo nytkin nähty. 

Joskus jopa tuntuu että vanhat kunnon klassikot toimivat nykypäivänäkin juuri siksi, että niissä ei aikanaan ollut paljon muuta kuin tiukkaa gameplayta. Ilman 3d:tä ja edes pyrkimistä photorealismiin ei peli tunnu vanhenevan niin brutaalilla tavalla kuin uudemmat pelit. Toisaalta vanhat klassikot eivät kenties muille kuin nostalgikoille tarjoa mitään?

Ongelma ei olisi näin kiperä jos pelaisin pc:llä. Pelin parissa vietetyt tuskaiset hetket saivat minut jopa pohtimaan 360:n myymistä tai rosikseen viskaamista. Pystynköhän ikinä enään palaaman kyseisen konsolin pelien pariin. hyhhyh

Levynurkka #1: Sielut matkalla maailman ääriin.

Edellisessä postauksessa avasin hieman NURKKA-yhteisöä ja sitä mikä vittu se nyt ylipäänsä onkaan. Poimin ensimmäisen levyn kuunneltavakseni, kirjoittaakseni siitä jotain mieleenjuolahtavaa kakkendaalia. 

Artisti: Alcest Albumi: Les Voyages de l'Âme

Previkkaa, levyn biisi numero 2

Velipoikani suositteli NURKKAan ranskalaisen shoegaze, post-rock/metal yhtyeen toisiksi uusinta albumia. Olen nimen nähnyt mainittavan aikaisemmin mm. Les Discrets poppoon yhteydessä. Vuonna 2000 alkunsa saanut Alcest hypisteli skebojaan black metallin tahtiin, joskin heput ovat selkeästi ruvenneet riehumisen sijaan syömään mustikoita ja tämä sopii meikäpojalle vallan mainiosti.

"Aika hempeetä rimputtelua ranskaks (näin vaihteeks)" - veljen 01 kommentti
"Jaa. Rauhallista." - veljen 02 tyhjentävä mielipide albumista

Levy alkaa hissukseen kitaran rennolla näppäilyllä ja humisevalla kuoroambientilla. Heti alussa luodaan selkeä fiilispohja tulevalle matkalle levyn parissa. Laulujen iskeytyessä mukaan meininkiin pysyy meno edelleen varsin seesteisenä, joskin äänivallimaiset taustakitarat ja bassot ja rummut ja mitkälie härpäkkeet nostavat tunnelmaa uusiin sfääreihin. Olen vakuuttunut jo ensimmäisen kappaleen aikana. Korviin pistävin särö on ranskalaisen homon kieli. Ehtaan fransmanni tyyliin englannin kieli on suuri ei, ja hyräilyt hoidetaan omalla äidinkielellä. Tuntuu jokseenkin typerältä kuunnella musiikkia, jonka sanoista ei saa mitään selvää - vaikkakin tämän luulisi olevan tuttu tunne, välillä raskaampaakin musiikkia kuunnellessa. 

Ensimmäinen biisin luoma kuva rikkoutuu jokseenkin kakkosbiisin alkaessa jykevämmällä äänimaailmalla. Housuni saattavat kostua hieman. Ensimmäisen levypälätyksen yhteydessä on hyvä mainita henkilökohtaisia mieltymyksiäni, genreistä riippumatta.

Raskaat äänimaailmat, säröiset soundit, rauhallinen, kenties aaltoilevakin tempo. Mielenkiintoiset, mutta yksinkertaiset rummut. Nautinnolliset, kenties yksinkertaisetkin melodiat. Näistä elementeistä voisin sanoa koostuvan "täydellisen musiikin". Elektronisessa musiikissa, metallimusiikissa. Kaikissa genreissä.

Ja voi jumalauta, kakkos biisi edustaa juurikin tätä. Laulajan ryhtyessä kiekumaan räkäisen kukon lailla, viimeiset karvanikin nousevat pystyyn. Loistavaa kamaa. Saatana. Sormeni hyväilee volyyminäppäintä pikkuhiljaa kattoa kohti. Korvien vuotaessa verta ollaan saavuttu nirvanan tuolle puolen. Kakkos biisin lähestyessä loppuaan tempo nopeutuu ja biisi etenee vauhdilla kohti seuraavia kavereitaan. 

Albumi muistuttaa hyvin paljon "serkku yhtyeensä" Les Discretsin tuotantoa - joskin Alcest tuntuu hieman enemmän metallilta. En sanoisi kumpaakaan toistaan huonommaksi, mutta täytyy myöntää että miellyttävämmältä Alcest kuulostaa, ainakin näin metalmästerin omiin korviin. 

Levyllä ilmenee jonkin verran vittumaista tilutusta, muttei liiaksi asti. Albumin viehätys tokan biisin jälkeen lähtee lievään laskusuuntaan, mutta kyllä tämän loppuun asti kuuntelee helposti. En osaa ajatuksiani paremmin loppuun summata; jos rauhallinen, maalaileva musiikki nappaa, anna kiekolle mahdollisuus. Maaliskuun paras, itselleni uusi levy, on tässä.

Tietäjät tietää: mielestäni levyke uppoaa jonnekin Isiksen ja Opethin välimaastoon. 

Levynurkassa käyn lävitse omaksi ilokseni valitsemiani levyjä NURKKA-yhteisöstä. Kaavitut kermat paskan päältä.

Levynurkka #0: mikä juupelin NURKKA?

Tylsyys. Asia joka ajaa ihmiset välillä mitä mielipuolisimpiin tekoihin.

Eräänä maaliskuisena aamuna mieleeni juolahti ajatus. Kuuntelemme veljieni kanssa jonkin verran musiikkia, eikä mieltymyksemme nyt ole aivan täysin erilaiset (köh köh aika pitkälti pelkkää paskaa ne kuuntelee) ja itse tuskailen hyvin useasti uuden musiikin etsintöjen parissa. Hirveästi emme jauha musiikista noin niinkuin yleisellä tasolla, mitä nyt välillä joku heittää youtube-linkin ja sanoo et "hyvä biisi bob". On kuitenkin ihan mielenkiintoista silloin tällöin kuulla mitä velikullat kuuntelee, ja joskus jopa alan itse kuuntelemään näiden ehdottamia paskeita. Kenties keskenäinen vuorovaikutuksemme musiikin suhteen voisi kehittyä joksikin hauskaksi ajanvietteeksi. Oli aika viedä asiat uudelle levelille, huorat.

Otin härkää kyrvästä ja pistin aivorattaani rullalle. Vaikutamme lähes päivittäin keskenämme somen kautta ja oli selvää että jonkinlainen musanlevitys alusta pitäisi rakennella. Koska tw@tter on lähinnä vittumainen kusipaska, ja oma preesenssini vaikuttaa sovelluksessa vain siitä syystä että pari ystävääni iskevät ajatuksiaan sinne, suljin tämän pois vaihtoehdoista. Jäljelle jää youtube mutta siinä nyt ei ole mitään järkeä, mitä ees mietin - ei se ole vaihtoehto. 

Ookoo, vanha kunnon feissari. Sinne ryhmä kasaan ja tietyin väliajoin jokainen veljeksistä postailee sivulle levyn minkä "haluaa" muitten kuuntelevan. 

Ajatuksessa pelotti että tästä tulee jonkinnäköinen perseilyhomma; jokainen koittaa tarkoituksella kusta toisen rypäleisiin ja iskee tahalleen ryhmään jotain naurettavia paskabändejä tai typeriä albumeita. "ÖHHÖHHÖÖ täs on tälläne 180 minuuttine dronelevy". No, täytyy sanoa että yllätyin. Jopa veljeksistä nuorin kantoi kortensa kekoon linkkaamalla jo kaksi täysin kuuntelukelpoista, jos ei nyt välttämättä hyvää, levyä.

Jukupätkä, hommahan toimii. No, tästä päästään itse asiaan - miten aiheesta saa tekstiä blogiin. Helposti. Valkkailen silloin tällöin levyn josta sepustan settiä tänne. Heitän mukaan leikkimielisen arvion, mutta on syytä muistaa: olen täysi käsi ja joskus jopa jonkin asteen ihmisperse. Jos odotat järkeviä arvioita klassisista levyistä, voit imee kikkiä ja kuunnella JVG:tä samalla ku viillät ranteet auki ammeessa. 

Odotan innolla mitä tästä tulee.

Ensimmäisten levysuositusten ilmestyessä ryhmän sivuille täytyy sanoa että tulevaisuutta ajatellen on hommaa elostettava pienillä rajoitteilla. Esimerkiksi silloin tällöin olisi hyvä panostaa eri genreihin, eri vuosikymmeniin jne. Ensimmäisen aallon levyt tuntuivat painottuvan liialti metalliin ja 2000-luvun tälle puolen: tylsää.

Painetta #2: Miksi puntit tutisee?

Olen aika varma, että on kirjoitettu tutkimuksia siitä, miksi tietyt ihmiset kokevat pelit elokuvia pelottavammin. Kävin lievää keskustelun tynkää pienemmän veljeni kanssa aiheesta, ja kerroin kuinka kauhupelit pelottavat minua suuresti. Tämä kuvaili minua mm. luuseriksi ja nössöksi. Säälittäväksi pelleksi. Närkästyin kommenteista. Jos veljeni vain tietäisi asioista, joita olen joutunut läpikäymään.

En tunne pelkoa elokuvia katsoessani. Jännittää osaan kyllä, niin maan perkeleesti. Olen jopa huomannut selvän yhteyden sormieni fyysisen kunnon ja elokuvien katselun välillä. Tuppaan järsimään vanhat nakkiparkani verille asti, jossei tiivistunnelmaista leffaa tuijottaessa voi purra vaikkapa voileipiä tai muita vitun naksuja.

Oikeastaan elokuvan ei tarvitse olla edes kovinkaan tiivis tunnelmaltaan, ja silti vanhat kunnon patukkani raiskaantuvat etuhampaideni ikeessä. Riittää kaiketi, että elokuvassa on jonkinlainen alku, keskikohta ja loppu. Katsoin jonkin aikaa sitten tusinakaahaus elokuvan, "Need for Speed", jossa tunnelma oli korkeintaankin ookoo ja silti sormeni huutivat hoosiannaa seuraavana aamuna. Kenties sormieni päähän muodostuva hiki maistuu suolaiselta, ja narkomaaniset aivoni himoavat elokuvia katsellessa aina jotain suolaista.

Ennenkuin teksti lipsuu täysin aiheen vierelle palataan takaisin aiheeseen. Pelit ovat pelottavia - elokuvat ei. Elokuvien niin sanottu "pelko" on korkeintaan jump scareista johtuvaa sätkähtelyä. Rohkenisin jopa sanoa, että se joka muuta väittää, on luuseri, nössö ja säälittävä pelle.

(se leffa, missä se penska sanoo "I see dead people" - siinä leffassa oli tunnelmaa, ja olin siunaantuneessa maailmassamme jopa päässyt näkemään elokuvan ilman spoilauksia. Lopputwisti sai hieman epätukalaa oloa ja mielenkiintoisia ajatuksia herätettyä, joka on mielestäni kauhuelokuvalta loistava suoritus!)

Kuten kirjoituksen alussa mainitsin, olen aika varma, että pelikauhua on tutkittu laajemminkin, mutta en jaksa asiaan tällä kertaa sen suuremmin perehtyä. Kirjoitan siis omasta mielipiteestäni. Toki tyhmempikin henkilö huomaa että päätelmäni ovat täysin maallisia ja loogisia.

Miksi kauhupeli pelottaa enemmän kuin kauhuelokuva? Elokuvaa katsotaan, peliä pelataan. Yksinkertaista. On aivan eri asia katsella kuinka Ripley tuskailee "tosielämän" saattotehtävää ja kuljettaa typerää kissaa Nostromolla jättimäinen xenomorfi perskinkuissa kiinni kuin (Alien (1979):

OLLA SE saatanan Ripley. Jumissa jossain helvetin Sevastopolilla ettimässä jotain vitun avainkoodia lukittuun oveen, alien hönkimässä juuri MINUN NISKAN TAKANA. Ensimmäinen persoona vs. kolmas persoona.



Teet, vai katsotko kun joku tekee.

Tämä lausahdus sitookin päivän jorinat mainiosti edellisen postauksen flashbackiin, jossa pieni minä siirtyi pelkääjän paikalta peliohjaimen puikkoihin ("Ohjasten ottaminen omiin käsiin nosti pelon uudelle levelille.")  ja sai elinikäisiä traumoja neekerihuuli Nemesiksestä. Ime sitä. IME SITÄ.

Ai että miä tykkään tost pelistä. En usko et pääsen sitä koskaan läpi, mutta hiljaa hyvää tulee <3 (tarkoituksena oli kirjoittaa tälläkin kertaa jotain itse pelistä ja sen luomista hienoista hetkistä. Lykätäänpä tätä uudemman kerran seuraavaan kirjoitukseen.)

Mielenkiintoisena nippelitietona mainittakoon että tämän vuotisella GDC:llä Isolationin tekijätiimi demosi pelinsä varhaista versiota. Hyllytetyssä versiossa peli oli kuvattu kolmannesta persoonasta. Versio ei tuntunut lähellekkään niin kammottavalta ja kiduttavalta kuin julkaistu versio, joten se heitettiin roskakoppiin.

PS. se leffa joka mainittiin: The Sixth Sense