Olen aika varma, että on kirjoitettu tutkimuksia siitä, miksi tietyt ihmiset kokevat pelit elokuvia pelottavammin. Kävin lievää keskustelun tynkää pienemmän veljeni kanssa aiheesta, ja kerroin kuinka kauhupelit pelottavat minua suuresti. Tämä kuvaili minua mm. luuseriksi ja nössöksi. Säälittäväksi pelleksi. Närkästyin kommenteista. Jos veljeni vain tietäisi asioista, joita olen joutunut läpikäymään.
En tunne pelkoa elokuvia katsoessani. Jännittää osaan kyllä, niin maan perkeleesti. Olen jopa huomannut selvän yhteyden sormieni fyysisen kunnon ja elokuvien katselun välillä. Tuppaan järsimään vanhat nakkiparkani verille asti, jossei tiivistunnelmaista leffaa tuijottaessa voi purra vaikkapa voileipiä tai muita vitun naksuja.
Oikeastaan elokuvan ei tarvitse olla edes kovinkaan tiivis tunnelmaltaan, ja silti vanhat kunnon patukkani raiskaantuvat etuhampaideni ikeessä. Riittää kaiketi, että elokuvassa on jonkinlainen alku, keskikohta ja loppu. Katsoin jonkin aikaa sitten tusinakaahaus elokuvan, "Need for Speed", jossa tunnelma oli korkeintaankin ookoo ja silti sormeni huutivat hoosiannaa seuraavana aamuna. Kenties sormieni päähän muodostuva hiki maistuu suolaiselta, ja narkomaaniset aivoni himoavat elokuvia katsellessa aina jotain suolaista.
Ennenkuin teksti lipsuu täysin aiheen vierelle palataan takaisin aiheeseen. Pelit ovat pelottavia - elokuvat ei. Elokuvien niin sanottu "pelko" on korkeintaan jump scareista johtuvaa sätkähtelyä. Rohkenisin jopa sanoa, että se joka muuta väittää, on luuseri, nössö ja säälittävä pelle.
(se leffa, missä se penska sanoo "I see dead people" - siinä leffassa oli tunnelmaa, ja olin siunaantuneessa maailmassamme jopa päässyt näkemään elokuvan ilman spoilauksia. Lopputwisti sai hieman epätukalaa oloa ja mielenkiintoisia ajatuksia herätettyä, joka on mielestäni kauhuelokuvalta loistava suoritus!)
Kuten kirjoituksen alussa mainitsin, olen aika varma, että pelikauhua on tutkittu laajemminkin, mutta en jaksa asiaan tällä kertaa sen suuremmin perehtyä. Kirjoitan siis omasta mielipiteestäni. Toki tyhmempikin henkilö huomaa että päätelmäni ovat täysin maallisia ja loogisia.
Miksi kauhupeli pelottaa enemmän kuin kauhuelokuva? Elokuvaa katsotaan, peliä pelataan. Yksinkertaista. On aivan eri asia katsella kuinka Ripley tuskailee "tosielämän" saattotehtävää ja kuljettaa typerää kissaa Nostromolla jättimäinen xenomorfi perskinkuissa kiinni kuin (Alien (1979):
OLLA SE saatanan Ripley. Jumissa jossain helvetin Sevastopolilla ettimässä jotain vitun avainkoodia lukittuun oveen, alien hönkimässä juuri MINUN NISKAN TAKANA. Ensimmäinen persoona vs. kolmas persoona.
Teet, vai katsotko kun joku tekee.
Tämä lausahdus sitookin päivän jorinat mainiosti edellisen postauksen flashbackiin, jossa pieni minä siirtyi pelkääjän paikalta peliohjaimen puikkoihin ("Ohjasten ottaminen omiin käsiin nosti pelon uudelle levelille.") ja sai elinikäisiä traumoja neekerihuuli Nemesiksestä. Ime sitä. IME SITÄ.
Teet, vai katsotko kun joku tekee.
Tämä lausahdus sitookin päivän jorinat mainiosti edellisen postauksen flashbackiin, jossa pieni minä siirtyi pelkääjän paikalta peliohjaimen puikkoihin ("Ohjasten ottaminen omiin käsiin nosti pelon uudelle levelille.") ja sai elinikäisiä traumoja neekerihuuli Nemesiksestä. Ime sitä. IME SITÄ.
Ai että miä tykkään tost pelistä. En usko et pääsen sitä koskaan läpi, mutta hiljaa hyvää tulee <3 (tarkoituksena oli kirjoittaa tälläkin kertaa jotain itse pelistä ja sen luomista hienoista hetkistä. Lykätäänpä tätä uudemman kerran seuraavaan kirjoitukseen.)
Mielenkiintoisena nippelitietona mainittakoon että tämän vuotisella GDC:llä Isolationin tekijätiimi demosi pelinsä varhaista versiota. Hyllytetyssä versiossa peli oli kuvattu kolmannesta persoonasta. Versio ei tuntunut lähellekkään niin kammottavalta ja kiduttavalta kuin julkaistu versio, joten se heitettiin roskakoppiin.
PS. se leffa joka mainittiin: The Sixth Sense
