Peleissä kulminoituu parhaimmalla mahdollisella tavalla kaikki eri luovantaiteen muodot. Olen ollut pitkään sitä mieltä, ja tiedän monien muidenkin olevan asiasta samaa mieltä. Missään muussa taiteenlajissa ei yhdisty samalla tavalla kuvataide/kuvallinen kerronta, musiikki/äänitaide, käsikirjoittamisen eri taidelajit ja niin edelleen. Siinä missä kenties elokuva on lähimpänä tälläistä taideiden pyhää liittoutumaa (heti pelien jälkeen) siitä tietenkin puuttuu katsojan oma osallistuminen.
On sanottu: asia, esine, objekti on taidetta siinä vaiheessa kun se herättää katsojassaan jonkilaisen reaktion. Mikä olisikaan parempi jos reaktion lisäksi voit myös itse vaikuttaa omalla reaktiollasi siihen mitä teoksessa tapahtuu? (enkä tällä nyt mitenkään halua dissata elokuvia. On mielestäni erittäin tärkeää pystyä myös pelkästään seuraamaan valmiiksi rakennettuja tarinoita, ilman että itse tarvitsee pistää tikkua ristiin)
En oikeastaan tiedä miten äskeiset pari kappaletta liittyy aiheeseen josta aioin kirjoittaa. Tälläistä sattuu kun kirjoittelee siitä mikä päähän juolahtaa. Siirrynpä takaisin aiheeseeni - tekniikan vanhentumiseen:
(tässä vaiheessa on syytä varautua hyvinkin kärjistettyyn tekstiin, lähinnä idean esille saamiseksi)
Siinä missä peleissä minua joskus risoo vanhentuminen (yksinkertaistettuna: hyvä peli 5 vuoden päästä näyttää perseeltä ja kenties tuntuukin siltä) on tämä osittain totta myös elokuvissa. Tunnen ihmisiä joille mustavalkoisen elokuvan katsominen on pahinta mitä joutuu ikinä tekemään. En ehkä henk. koht. allekirjoita, mutta pystyn yskän ymmärtämään.
Olen viime aikoina koittanut panostaa kirjojen lukemiseen. Ja olen huomaavinani yhteyden elokuvien ja pelien ongelmasta. Tämä myös välittyy jossakin määrin musiikkiin ja kenties sarjakuviinkin. Sarjakuvissa vanhenee piirrostyyli (makuasia), musiikissa äänenlaatu/äänitystekniikka, elokuvissa kuvanlaatu ja äänitekniikka, peleissä varmaankin kaikki tämä. Kirjoissa? Mikä kirjoissa vanhenee? Oikeastaan ainut mikä näissä vanhenee on kirjoitusasu/tyyli.
Mutta kirjoissa puuttuu tämä audiovisuaalinen puoli täysin, ja tämän lukija korvaa omilla aivoillaan ja mielikuvituksella. Tällöin tämä ei periaatteessa pääse vanhenemaan (kenties lukija kärsii jonkinlaisesta psykologisesta ongelmasta), eikä tarina periaatteessa kärsi ollenkaan teknisistä ongelmista.
Elokuvien keräilyssä itseäni häiritsee suuresti tekniikan vanhentuvuus. Haalin kasaan mittavan kokoelman blurayta ja 20 vuoden päästä minulla on hyllyn täydeltä "liian huonolla, silmiä koskevalla resoluutiolla varustettua paskaa". En kyllä osaa kuvitella edes miltä näyttää fullHD:ta parempi resoluutio, sillä en ole sitä vielä edes nähnyt, enkä oikeastaan usko että se häviää resoluutio stantardina kovinkaan nopeasti. Niin kait ajateltiin DVD:stäkin aikoinaan.
Ja siinä missä kirjatkin deterioituu fyysisesti, se joidenkin mielestä nostaa kirjan näennäistä arvoa. Ajan patinoittama ja naarmuuntunut DVD-levy? Viskaat sen luultavasti roskakoriin.
Olen miettinyt kirjojen keräilyä. Suurin ongelma on siinä etten tiedä tarpeeksi hyviä kirjoja, tai lähteitä hyvien kirjojen löytämiseen. Tämä nyt tietenkin on ratkaistavissa oleva asia. Plus elokuvien paras puoli on niiden kesto. Järjettömän hienon tarinan pystyy kertomaan lyhyempäänkin aikaan kuin puolitoistatuntiseen. Huonon elokuvan katselu nipistää tärkeästä elinajasta hyvin pienen palasen.
Paskan kirjan lukemiseen saattaa uhrautua viikko tai kaksi. Päätetään sekava ja aiheesta toiseen ponnahtelkeva teksti hilpeään kuusisanaiseen novelliin (jonka tarina ei ota minkäänlaista hittiä siitä, että se on vanha kuin olut ja taikina), jonka lukemiseen kuluu korkeintaan minuutti:
For sale: baby shoes, never worn
- krediitit tipahtaa usein Hemingwaylle
Lukemissani Noituri-kirjoissa teksti on paikoitellen vanhentuneen kuuloista, ja kyllähän se välillä nyppii. Ei kuitenkaan niin paljon kuin subHD-dvd:n katsominen tai frameratehelvetissä palavan pelin pelaaminen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti